Mitä muovia käytetään pyöräilijöihin?

Pyörälliset roskakorit on valmistettu vahvasta polyeteenistä (PE), ja nykyään jokainen roskakori sisältää paljon kierrätysmuovia.

Nykyään ne ovat yleisiä ja tuttuja, mutta 20 vuotta sitten pyörälliset roskakorit olivat uusi ja epätavallinen näky Australian tienvarsilla.

Pyörillä varustetut roskakorit ovat äärimmäisen pitkäikäisiä - ne ovat alttiina kaikenlaisille sääolosuhteille, kaatuvat tyhjennettäessä ja pysäköidään tien viereen. Pyörillä varustetussa roskakorissa on puolestaan ​​säilytettävä turvallisesti kaikki kotitalousjätteet puutarhajätteistä pulloihin ja lasiin.

Sen tulee olla luja, kestävä ja UV-kestävä. Kun polymeeriä valmistetaan, sitkeyden käyttöikä suunnitellaan ja testataan. Korkea iskun- ja kulutuskestävyys, korkea kestävyys ympäristöjännityshalkeilua vastaan ​​ja pitkäaikainen UV-hajoamisenkestävyys ovat PE-laatujen ominaisuuksia.

Tämä sisältää isku- ja pudotustestit MGB:n kestävyyden ja pitkän aikavälin suorituskyvyn osoittamiseksi.

HDPE soveltuu suurten kestävien tuotteiden valmistukseen ja on ihanteellinen nopeaan ja tehokkaaseen muovaukseen.

Roskakorien hämmästyttävästä historiasta voidaan keskustella päivien ajan, koska ikuisesti on ollut tarve säilyttää ja siirtää tarpeettomia tavaroita eri paikkoihin selkeästi ja tehokkaasti. Pompejin tulivuoren raunioista on löydetty kivettyneet puisten pyöräilyastioiden palaset.

Vaikka nämä oli tarkoitettu samaan tarkoitukseen, "modernit" muoviset pyöräilyastiat ovat paljon parempia, ja Frank Rotherham Moldings kehitti ne ensimmäisen kerran 1960-luvulla jätteiden kuljettamiseen tehtaansa alueelta toiselle. Vasta kun terveys- ja turvallisuustarkastaja huomasi näiden roskakorien potentiaalin, niitä alettiin käyttää muissa kaupallisissa ympäristöissä. Kesti vielä kaksikymmentä vuotta, ennen kuin niitä alettiin käyttää laajalti.

60-luvulla roskakorit olivat olleet erityisen raskaita ja niitä nähtiin yleensä pyöreinä metallikonteina, joissa oli kaksi kahvaa ja kansi. 1960-luvulla keksitty uusi muotoilu oli upea kehitystyö, joka auttoi vähentämään selkävammojen määrää jätteenkeräilijöille, jotka nostivat raskaita, metallisia, pyörättömiä roska-astioita. Sitä hyödynnettiin kuitenkin perusteellisesti vasta 1980-luvulla, jolloin jätteenkeräysajoneuvojen automaattiset mekanismit suunniteltiin keräämään ja tyhjentämään roskakorit vaivattomasti.